Helmikuun lopussa elokuvateattereihin tuli katsottavaksi Visa Koiso-Kanttilan elokuva Uhma, joka kertoo nuorisokotiin joutuvan Vilman tarinan. Elokuvassa esitetty elämä lastensuojelulaitoksessa on karua katsottavaa: aikuiset kaltoinkohtelevat nuoria ja arki on täynnä lainvastaisia käytäntöjä. Nuoret eivät saa apua, jota he olisivat oman tilanteensa ja elämänkokemustensa takia tarvinneet. Vilma ei tule kuulluksi eikä ymmärretyksi vaan petetyksi, kun ainoa ymmärtämystä osoittanut työntekijä saa potkut ja luottamusta rakentanut laitoksen johtaja kääntyykin häntä vastaan.  

Uhma on raskas elokuva, joka on saanut minut taas kerran miettimään työtä vaativassa sijaishuollossa, lastensuojelun raskaassa sarjassa. Toisin kuin Uhma meille kertoo, sijaishuollon työntekijät eivät jakaudu kahteen ryhmään: taskulämpimiin ymmärtäjiin ja sadistisiin vallankäyttäjiin. Heitäkin varmasti löytyy, mutta valtaosa sijaishuollon yksiköissä, laitoksissa ja perhekodeissa työskentelevistä on ihan tavallisia ihmisiä, jotka syystä tai toisesta ovat halunneet työhön lasten ja nuorten kanssa. Jotakin erityistä heissä kuitenkin on, sillä työ raskaassa sarjassa vaatii tekijältään paljon.

Raskaassa sarjassa vaatii viisautta tajuta, että vitunsaatananlesbohuora voi tarkoittaa myös äläsinäkinjätäminua. Raskaassa sarjassa vaatii tietoa ymmärtää, että tietty äänensävy, tuoksu tai kosketus voi todellakin olla se laukaisin, joka heittää nuoren ulos sietoikkunastaan sietämättömään tilaan. Raskaassa sarjassa vaatii herkkää tilannetajua tietää, milloin pilkkua pitää viilata viimeiseen asti ja milloin on hyvä joustaa säännöstä. Vaatii rohkeutta vetää tarvittaessa raja, vaikka voi joutua sometuomioistuimen pikakäsittelyyn ilman valitusoikeutta. Vaatii lempeää katsetta nähdä ison sisällä oleva pieni. Raskaassa sarjassa vaatii sinnikkyyttä pitää kiinni toivosta, kun pitkän päihteettömän jakson jälkeen nuori palaa päivystyksen kautta kotiviikonlopulta ja kertoo vetäneensä kamaa koko viikonlopun – yhdessä vanhempien kanssa. Raskaassa sarjassa vaatii hyvää itsetuntoa uskoa tekemiseensä, jossa on toimistoista maailmaa katselevien mielestä aina jotain liikaa tai liian vähän, liian myöhään tai liian aikaisin.

Tärkein ja vaikein on läsnä olemisen taito. Olla läsnä itselleen ja lapselle silloinkin, kun lapsen suru menee ihon alle tai hän on löytänyt juuri sen kohdan, johon koskeminen satuttaa toista. Säilyttää toimintakyky, kun pelottaa. Jaksamisen kannalta merkittäviä ovat arjen pienet askeleet, kun lapsi uskaltautuu jakamaan tärkeän asian, selviää tunnekuohusta voittajana, vaihtaa kännykän läsnäoloon tässä ja nyt ja pystyy olemaan hetken lähellä.

Pahinta raskaassa sarjassa on jäädä yksin. Niin nuoret kuin työntekijätkin kaipaavat ihmisiä, jotka katsovat heitä hyvällä. Ihmisiä, jotka tuntevat maailmaan, jossa vaativassa sijaishuollossa eletään ja siitä huolimatta, tai juuri siksi, ymmärtävät. Ammatillisuus on turva, kunhan siitä ei tule haarniska. Työyhteisö on tuki, kunhan siitä ei tule rintama vihollista vastaan.

Raskaassa sarjassa panokset ovat suuret, pelissä on usein koko elämä. Myös palkkiot ovat samassa suhteessa: lapselle rakentunut kyky luottaa toiseen, pyytää ja ottaa vastaan apua. Nuoren takaisin voitettu tulevaisuus. Aikuistuneelta nuorelta tuleva viesti siitä, että mulla on nyt oma elämä – kaikki on hyvin.

Mikko Oranen

Kirjoittaja työskentelee Hoivatiellä kehitysjohtajana.

-----------

Blogi on julkaistu alkuperin joulukuussa 2020, jolloin Uhma elokuvan taustamateriaalina toimiva Huostassa -audiodokumenttisarja oli juuri tullut kuunneltavaksi Yle Areenaan. Blogin alkuosa on päivitetty nykyhetken tilanteeseen ja lopusta on poistettu hyvän joulun toivotukset mutta muu sisältö on ennallaan.